Vaimoni odotti toista lastamme, kun heinäkuussa 2005 läksimme kohti ruotsin lappia. Matkaa oli kiitettävästi, mutta hyvällä huumorilla varustettu joukkomme lähti uhmaamaan auton ahtautta.
Valitsimme tällä kertaa vaelluskohteeksemme Sarekin, koska innoikkain puuhamiehemme Big J sanoi, että Kebnekaise on täysin turistimesta. Kävinkin henkilökohtaisesti katsastamassa Kebnen ja pakko myöntää, että Sarek ja Kebne eroavat toisistaan nimenomaa vaeltajien määrässä.
Kävikin lopulta niin, että varsinaisen vaelluksemme aikana, emme nähneet ainoatakaan muuta vaellusporukkaa Sarekin laajoilla mailla. Ainoastaan noustessamme vuoriston korkeuksiin ja sieltä laskeutuessamme törmäsimme kanssa vaeltajiin. Vaihdoimme siinä kuulumisia ja huidoimme hyttysiä porukalla.
Pääsimme vihdoin sinne minne olimme toivoneet pääsevämme viimeiset viikot. Olimme juuri nousseet puurajan yläpuolelle ja hyttysten ininä taukosi korvissa. Näköalat olivat mahtavia. Maisema oli karu, mutta sitäkin kauniimpi. Kyllä tuntui hyvältä olla siellä vuorella, kun samaan aikaan työkaverit painoivat pitkää päivää toimistossa, jossa ei ilmastointi toiminut. Meillä ilma vaihtui vähän liiankin tehokkaasti.
Matkalla maailman katolle jouduimme ylittämään pienen puron. Ei auttanut kastella reissun alkuvaiheessa kenkiä. Niimpä kengät ja sukat pois ja kusiluikkarit jalkaan. Jääkylmä vesi vain hiveli karvaisia jalkojamme, kun köysien ja vaellussauvojen avulla ylitimme puromme. Aurinko ei juurikaan lämmittänyt kylmenneitä raajojamme, oli pakko lähteä liikkelle, mikäli aikoi saada verenkierron jatkumaan.
Allekirjoittanut alkoi anelemaan armoa rinteen vain jatkuessa. Sain kuulla siinä illan pimetessä, että 1200 metrin korkeuteen tähdätään. Olin taas tapani mukaan huonossa kunnossa ja liian raskaalla rinkalla liikenteessä. Muutaman kerran kävi mielessä, että voisi harrastaa jotain muutakin kuin koneen näppäilyä, ennen seuraavaa reissua.
Sain kuitenkin hiissattua itseni muiden mukana maailman katolle. Siellä me 1200 metrin korkeudessa pystytimme telttamme järven rannalle. Se järvi ei muuten ollut sulanut vielä kokonaan, vaikka oli jo heinäkuun puoliväli. Hieman siinä miestä mietitytti, että mihin sitä ollaan tultu, kun jäätkään eivät suostu järvestä lähtemään.
Olimme jossakin ihan yksin. Ei ollut pelkoa, että muita vaeltajia nähtäisiin moneen päivään. Emme näet olleet lähelläkään yhtään vaellusreittiä, saati mökkiä. Juuri oikeanlainen paikka neljälle hullulle.
Lähdimme seuraavana päivänä yrittämään n. 1700 metrin korkuiselle huipulle. Näimmä matkalla muutamat porot, muita elikoita siellä ei sitten elänytkään. Hyttysiä me emme toki kaivanneetkaan.
Olimme juuri pääsemässä sen huipun päälle, kun tajusimme, että musta pilvirintama oli lähestymässä nopeammin, kuin osasimme aavistaa. Olimme seuranneet niitä mustia pilviä jo koko matkan ajan, mutta siellä lähellä huippua viimein tunnustimme, että ne tulevat suoraa päälle. Vilkaisimme vielä muutaman kerran joka suuntaan, otimme mahtavia kuvia Sarekin jokaisesta ilmansuunnasta ja sitten lähdimme juoksemaan.
Hangessa juoksimme sen minkä ehdimme ja seurasimme jatkuvasti pilvien syöksymistä päällemme. Pääsimme vähän alemmas ja huomasimme, että emme joutuisi myrskyyn ihan heti. Niimpä pysähdyimme ja keitimme hetken, vettä ja söimme kevyesti. Löysimme myös hienon lumitunnelin. Katso galleriasta kuva.
Sitten jatkoimme juoksemista. Hyvä olikin vauhtia pitää, sillä n. puoli kilometriä ennen teltoille pääsyä alkoi satamaan. Olimme juuri loikimassa sellaisten miesten korkuisten lohkareiden päällä, kun sade alkoi. En tiedä kuinka kauan sen lohkareviidakon ylittäminen olisi kestänyt, jos ne kivet olisivat olleet liukkaita. Nyt ennätimme siitä yli vielä, kun ne olivat kuivia.
Se myräkkä ei päättynytkään siihen, vaan se jatkui vielä seuraavanakin päivänä. Päätimme silti lähteä katsastamaan, että mitä ympärillämme tapahtuu. Emme olleet täysin osanneet varautua ympäristön karuuteen. Kotona oli lähtiessä yli 20 astetta lämmitä ja täysi kesä. Siellä me liikuimme pakkasessa ja lumituiskussa. Lämpimänä pysyi niin kauan, kun liikuimme. Pakko oli kuitenkin välissä pysähtyä ruokailemaan.
En ikinä unohda sitä yhtäkin valtavaa lohkaretta, jonka takana olimme muka tuulelta suojassa. Siellä me yritimme epätoivoisesti saada kaasulla keitettyä vettä. Kaasu oli vaan väärän tyyppistä, eikä pakkasessa oikein nopeasti suostunut lämmittämään.
Pahaksi onneksemme myös kaikki ne kivikot joilla liikuimme, olivat vesisatteen ja lumisateen vaikutuksesta muuttuneet todella liukkaiksi ja vaarallisiksi. Yksi jäsenistämme onnistuikin telomaan jalkansa pahasti ja hän menetti luottamuksen kenkiensä pitoon. Ehkä parempi niin, sillä niissä Sarekin kivikoissa on todella helppo murtaa jalkansa.
Pääsimme sinäkin päivänä teltoillemme kuitenkin ehyenä. Illalla alkoi ilmakin seljetä ja teimme teltoiltamme vielä yhden iltaretken lähimmän huipun päälle. Sarek todella on näyttävä paikka!
Seuraavana päivänä oli taas mahtava kaunis ja kirkas ilma. Lähdimme autollemme pienen kiertotien kautta. Ihmettelimme mennessämme vielä jäässä olevaa järveä ja veden lumeen kovertamaa ojaa.
Haikein, mutta silti kumman virkistynein mielin palailimme autollemme. Laskeuduttuamme puurajan alapuolelle tapasimme muutaman vaeltajan ja jäimme hetkeksi säälimään heidän hyttysten syömiä paikkojaan. He eivät olleet tajunneet, että Sarekin todellinen luonne näyttäytyy reilusti puurajan yläpuolella paikassa, jossa ei edes järvet sula keski kesällä.
Katso lisää kuvia galleriasta: Galleria