Paras (1419m) Norja - 1995

Yläasteikäisenä pikkupoikana sain vaelluskengät ja Fjällrävenin reisitaskuhousut. Sinä päivänä kasvoin mieheksi. Päätin heti, että tämä poika lähtee valloittamaan vuoria. Ensimmäinen kosketus todelliseen vuoristoon tapahtuikin pian.

Pääsin seurakunnan retken mukana Norjaan Parakselle. Odottaessani reissua melkein nukuin vaelluskengät jalassa. Tuli elävästi mieleen ensimmäisten luistimien saaminen. Sinä jouluna nukuin luistimet jalassa. Tunsin jokaisella solullani, että tässä on rakas harrastus, jota olen koko ikäni odottanut löytäväni. Ja millaisen harrastuksen löysinkään...

Matka kohti Kilpisjärveä alkaa

Matka suuntasi kohti lappia. Olin menossa pohjoiseen, todella pohjoiseen. En ollut käynytkään käsivarren lapissa aikaisemmin. Matkan pituuskin yllätti täysin. Odottavan aika on aina pitkä, kun odottaa jännityksellä jotain uutta tapahtuvaksi. Pääsimme vihdoin kuitenkin Kilpisjärvelle, vaelluksemme lähtöpisteeseen.

Nostimme rinkat selkään ja lähdimme kohti kolmen valtakunnan rajapyykkiä. Taivalsimme maastossa kuten nuoren ikärakenteemme ja kokemattoman osallistujakaartin kuuluukin, eli hitaasti ja hirvittävällä mölyämisellä. Maasto ei heti kättelyssä kovin raskas ollut. Kolusimme lähinnä moottoritien levyisiä polkuja. Fiilis oli silti hieno. Enhän koskaan ollut aikaisemmin vaeltamassa käynyt. Ensimmäisen päivän etappi täytti kaikki toiveeni. Sain käyttää hienoja vaelluskenkiäni, kannoin ihan itse pakkaamani rinkkaa ja olin yksi luonnonhelmaan kuuluvista nuorista.

Ensimmäisen vaelluskeikan uutuuden viehätys

Riippummatta maaston raskaudesta ehdimme kuitenkin väsyttää itsemme. Päätimme siis pistää leirin pystyyn. Aihetta levähtämiselle olikin jo reilusti, koska olimme edenneet kaikki kolme kilometriä. Meillä oli siis ihan tarpeeksi syytä telttojen pystytykseen. Sen teimmekin iloiten.

Saatuamme teltat jotenkuten pystyyn päätimme väsätä tunturissa ruuat. Perinteinen sananparsihan kuuluu, että metsässä kaikki maistuu aina paremmalta. Ja hyvältä ne käristemakkarat siellä tunturissa maistuivatkin. Parhailla oli mukana täytekakkua ja kermavaahtoa.

Ensikertalaisena en ymmärtänyt, että asiassa oli jotain erikoista. Onhan sitä makkaraa ja täytekakkua syöty ennenkin. Olin vain iloinen, että olin vihdoinkin päässyt karuun luontoon vaeltamaan.

Ilta oli kuitenkin vielä aika nuori ja päätimme iltalenkiksi käydä ihan oikeasti kolmen valtakunnan rajapyykillä. Siellä me kekkuloimme ja metelöimme kiven päällä. Kyllä oli hieno fiilis! Olihan yhtä aikaa kolmessa eri maassa!

Matka kohti Parasta alkaa

Kuten nuorten kuuluukin, heiluimme ja riehuimme koko yön. Seuraavana aamuna muutaman sekunnin yöunien jälkeen oli mieli kuitenkin virkeänä, kun aloitimme tekemään aamupalaa. Elämäni ensimmäinen leiriaamupala maistui oikein nätisti. Puurohan on puuroa, söi sitä kotona tai luonnossa. Suolanpuutekaan ei häirinnyt, nykyisin häiritsee ja puutetta suolasta ei tuon keikan jälkeen enää ole tullut.

Otimme tavoitteeksemme käydä Paraksella n. 1419 metrissä. Ilma oli mitä mainioin ja pystyimme tosissamme lähteä haastamaan itseämme ja luontoa. Mukaan lähtenyt porukka osoittautui yllättävänkin hyväkuntoiseksi ja etenimme hyvää vauhtia.

Nerokkaita päätöksiä

Vihdoin Paraksen siintäessä jo lähempänä teimme joukon todella järkeviä päätöksiä. Tai minähän en niitä päätöksiä tehnyt, mutta annoin porukan vetäjille täyden tukemme. Päätimme nimittäin jakaa porukan kahtia. Väsyneimmät saivat jäädä aurinkoiseen rinteeseen odottamaan, kun innoikkaimmat saivat jatkaa matkaa aina Paraksen huipulle saakka. Myöhemmin päätös osoittautui täydelliseksi katastrofiksi.

Toinen lottovoittajan tason ratkaisu oli jättää rinkat ja muut varusteet alemmas rinteeseen ja lähteä kipuamaan pelkissä t-paidoissa ja shorteissa. Näinhän pystyi etenemään huomattavasti nopeammin. Jätimme taaksemme siis kaiken turhan, kuten kartat, kompassit, juomavedet ja muut sellaiset turhakkeet. Kuten edellinenkin päätös, tämäkin osoittautui täydelliseksi katastrofiksi.

Minä itse luonnollisesti kuuluin siihen porukkaan, joka jäi aurinkoiseen rinteeseen väsyneenä odottamaan, kun muut saivat nauttia vuoren huiputtamisesta. No en sentään. Vaan säntäsin muiden mukana kohti Paraksen huippua. Unohdimme täysin kaikki säännöt ja opetukset ja säntäsimme kilpaa kohti huippua.

Huipulla

Ensimmäisten joukossa rimpuilin nelinkontin ylös yhä jyrkkenevää rinnettä. En huomannut ollenkaan, että hitaammat saivat niskaansa kaikki vyörimään lähtevät kivet, joita me edellä menevät irrotimme reilusti.

Itsekäs kapuamisemme palkittiinkin pian. Siinä ne maisemat avautuivatkin ympärillämme. Ilma oli selkeä ja aurinkoinen, lämpöä riitti ja tunne oli unohtumaton. Olin juuri huiputtanut elämäni ensimmäisen vuoren.

Todellisuus iski kasvoillemme kuin märkä sukka

Pikkuhiljaa voimat palasivat ja järki voimien mukana. Olimme vuoristossa 1714 metrin korkeudessa t-paidoissa, ilman juomista, ilman karttaa ja ilman kompassia ja sumu alkoi kiertymään ympärillemme.

Tässä vaiheessa jo tyhmepikin vaeltaja tajusi, että ongelmia on edessä. Minä olin yksi niistä, jotka viimeisenä tajusivat tilanteen vakavuuden. Siellä me kiikuimme maailman katolla, ilman käsitystä siitä mihin olisimme menossa. Tiesimme, että varusteemme ja osa porukasta odotti jossakin alempana. Meillä vaan ei ollut siinä sumussa mitään käsitystä mihin suuntaan pitäisi lähteä.

Laskeuduimme kuitenkin alemmas ja alemmas. Rupesimme yhdessä miettimään ratkaisuja ongelmaamme. Keräännyimme yhteen, pidimme lyhyet rukoukset ja päätimme lähteä kohti lähintä jokea. Joku nimittäin muisti, että: "kun tästä menee tarpeeksi tuohon suuntaan, niin osumme väkisin sille joelle, joka me aikaisemmin ylitettiin".

Siinä joellepäin mentäessä katsoimme jo valmiiksi paikkoja, joissa voisimme yhdessä jäädä viettämään yötä. Pähkäilimme, että kun pysymme yhdessä, niin pysymme lämpimänä. Olimme myös varmoja siitä, että yksi kylmä yö ei vielä riita tappamaan meitä nälkään.

En tiedä kuinka monta tuntia siellä sumussa harhailimme. Sen tiedän, että nälkä ja jano olivat kauheita, mutta eivät mitään sen kylmyyden rinnalla. T-paidasta ei ollut paljoa vastusta sumulle ja kylmyydelle. Emme jääneet kuitenkaan mihinkään kivenkoloon odottamaan kuolemaa, vaan jatkoimme urheina matkaa.

Selvisimme sittenkin!

Yhtäkkiä, aivan arvaamatta piinamme päättyi. Se päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Sumu alkoi hälvetä ympäriltämme samaan aikaan, kun kuulimme alempaa rinteestä tuttuja ääniä. Se osa porukkaa, joka oli jäänyt alemmas rinteessä nauttimaan auringonpaisteesta ja levähtämään, oli edelleen samassa paikassa. Ääntä kohti suunnistaessamme huomasimme rinteen muotojen olevan tutun oloisia.

Saimme porukan koottua ja tutumpaa maastoa seuratessamme löysimme pian myös rinkkamme ja kaikki varusteemme. Seikkalu oli päättynyt, siltä se ainakin siinä hetkessä tuntui. Olo oli helpottunut ja kiitollinen. Retki olisi saattanut saada toisenlaisenkin lopun. Huokaisimme kuitenkin liian aikaisin. Seikkailumme ei totta tosiaan vielä ollut ohi. Meille oli luvassa vielä monta vähemmän mukavaa käännettä.

Seikkailu ei kuitenkaan ollut vielä ohi

Seuraava päivä valkeni yhtä aurinkoisen ja lämpimänä kuin edellinenkin. Elokuussa riitti vielä lämpöä pohjoiseenkin, vaikka ilmastonmuutos ei vielä tuohon aikaan ihan tapetilla ollutkaan.

Edellisen päivän seikkailu ei opettanut meille mitään. Jatkoimme vaellustamme kuiten maailmanomistajien kuuluukin. Uhmasimme vaaroja ja haimme hankaluuksia.

Ja hankaluuksia me toden totta löysimme. Tai itseasiassa me löysimme rinteen, joka oli vielä lumessa. Rinne oli liukas ja jyrkkä. Se päättyi teräviin kiviin, mutta niitä emme jaksaneet pelätä. Ehkä olisi pitänyt. Joukossamme oli muutama, jotka osasivat tehdä voltteja. Mitä muuta pojat enää kaipasivatkaan? Summataampa katastrofiin johtaneet syyt:
Matkassa oli kaiken kaikkiaan ehkä 20 nuorta.
Puolet tyttöjä puolet poikia.
Porukan keski-ikä taisi olla n. 16 vuotta.
Meillä oli aurinkoinen ja lämmin päivä.
Joukossa tyhmyys tiivistyy ja tyttöjen huomion kerjääminen ei ainakaan parantanut tilannetta.
Olimme liukkaassa rinteessä joka päättyi kivikkoon.

Saimme keitettyä itsellemme sellaisen sopan, joka näistä aineksista pitikin tulla. Yksi joukostamme meni siis liian pitkälle ja teloi jalkansa niihin teräviin kiviin. Vauhtia vain piti ottaa enempi kuin muut ja lopputulos ei ollut nätti. Onneksi jalka ei mennyt sentään poikki. Lopulta selvisi, että tämä onneton koijari selviää sieltä vuoristosta pois ilman helikopteria. Lähdimme retuuttamaan poika parkaa kainaloista kohti seuraavaksi yöksi varaamaamme mökkiä. Kannoimme tämän sankarin rinkan mökille ja sankari itse sai koikkelehtia muiden tukemana eteenpäin. Lopulta pahin vamma taisi tulla ylpeydelle, koska mitään fyysistä vammaa kivikolle laskemisesta ei lopulta tullut.

Pääsimme vihdoin mökille saunomaan ja pesemään itsemme. Opin siellä muilta kokeneemmilta vaeltajilta niin mahtavan saunalaulun, että vielä nykyäänkin saatan sitä joskus laulella. Reissusta jäi käteen tosin paljon muutakin kuin saunalaulu.

Lopputulema

Tiesin, että vaelluskenkiä ja reisitaskuhousuja ei oltu ostettu minulle turhaa. Tiesin palaavani vielä noihin jylhiin Norjan maisemiin vielä toisenkin kerran. Tiesin myös sen, että vaelluskipinä oli vasta alkanut roihuta nuoressa sydämessäni ja janosin jo uusia haasteita.