Talven ollessa kauneimmillaan lähdimme Pallastunturille tutulla hullulla joukolla. Allekirjoittanut oli koko matkan kuumeessa. Intoa oli järkeä ei, niimpä päädyi lähtemään sairaana reissuun. Uskoin tulehduskipulääkkeiden vievät pahimman terän flunssasta, mutta olin pahasti väärässä. Reissu oli kauhea minulle kauhea, mutta silti antoisa.
Otsalamppu, metsäsukset, rinkka ja muu ylimääräinen. Näillä varusteilla lähdettiin liikkeelle. Jälleen lähtöpaikkana toimi Oulu, tuo suomen Phukettown.
Kokeilin vielä kotona ollessani otsalampun toimintaa kylpyhuoneessa pimeässä. Hyvin toimi ja valoteho riitti loistavasti. Tunturissa tilanne oli lopulta hieman toinen.
Kuten tavallista, lähtömme viivästyi siinä määrin, että oli jo pimeää, kun pääsimme paikanpäälle. Asiaa ei auttanut se, että kävimme vielä matkan varrella Muoniossa syömässä kerrassaan herkullista hirvenlihakeittoa. Söimme asiaankuuluvalla hartaudella. Tiesimme, että se olisi viimeinen kosketus sivistykseen seuraavan 48 tuntiin.
Käskysana kuului auton parkkeeraamisen jälkeen: "Nyt äijät pihalle". Tottelimme vikkälästi ja rupesimme kiskomaan varusteita päälle päivän viimeisten valonsäteiden vielä valaistessa sinertävällä kajollaan toimintaamme.
Nostimme rinkat selkään ja lähdimme ylittämään (Johanne, mikä tää järvi oli?)-järveä. Ehdimme hämärässä saada pienen aavistuksen Pallastunturin korkeudesta ja siitä urakasta, mikä meillä pimeässä illassa olisi vielä edessä.
Pimeys ja nousuun kelpaamattomat metsäsuksemme tekivät seuraavista kahdesta tunnista varsin jännittäviä. Tämä ei kuitenkaan haasteita pelkäämätöntä joukkuettamme häirinnyt millään tavalla. Edes minun kurkkukipu ja yhä heikenevä olo eivät uhmanneet päämäärätietoista vaellustamme. Olimme vihdoin pääseet takaisin metsään! Se on jo jotain nykyaikaisten mukavuuksien pilalle hemmottelemille nuorille uroille.
Lähdimme liikkelle n. 19.00 (Johannes, mikä sen kahvilan nimi oli?) pihasta, ylitimme (Johannes, mikä sen järven nimi oli?)-järven ja kiipesimme Pallaksen päälle. N. klo 21.00 olimme märkiä ja väsyneitä, mutta olimme pääseet Nammalakurun tuvalle.
Lyhyeen matkaan kului aikaa yllättävänkin paljon. Matka tosin oli lyhyt vain linnuntietä tai kartalla. Meidän reittimme ei näet kulkenut suoraa. Kuinka se voisikaan kulkea suoraa, kun jokaisen kaatumisen jälkeen joutui nousemaan suksien päälle ja laskettelemaan otsalampun turvin alamäkeen hakemaan tavaroita, jotka olivat kaatumisen yhteydessä irronneet ja vierineet alamäkeen.
Pimeässä maastonmuotojen hahmottaminen on yllättävän erilaista, kuin valosassa. Näkyvyyden rajoittuessa muutaman neliömetrin alueelle, ei voi tietää mitä odottaa edessä tai sivulla.
Sisään kömpiessämme huomasimme hyvin nopeasti silmälasien huurtumisesta, että nyt kaikki ei ole kohdallaan. Majahan oli täynnä teinejä! Päätimme hyvin nopeasti jättää testosteroiinille haisevat teinit jumppaamaan keskenänsä ja suuntasimme kohti Monttelin majaa.
Maja oli tyhjä ja avotakka odotti uusia liekkejä. Teimmekin tulet nopeasti ja aloittelimme kamojen kuivaamisen. Tulossa olisi uusi päivä ja uudet haasteet.
Lauantai aamu selkeni aurinkoisena, mutta tuulisena. Minullekin selkesi hyvin nopeasti, että mies on sairas ja päivästä tulisi raskas.
Lähdimme Monttelin majalta nousemaan tunturin huipulle. Nautiskelimme maisemista ja etenemme tasaisesti ja varmasti. Päivä sujui muutenkin todella nätisti. Pääsimme ilman suurempia seikkailuita (ku ei muista, niin ei muista) - majalle.
Sitten ruuanlaiten jälkeen hiihtelimmekin rauhallisesti takaisin Nammalakurun mökille. Nyt oli testosteroini huurut ja teinit poissa. Saimme koko yleisen puolen mökistä käyttöömme siksi yöksi. Illalla mökin vuokrapuolelle ilmestyi juppeja, jotka katselivat metsäsuksiamme vähän nokanvartta pitkin.
Emme välittäneet heistä emmekä heidän hienoista suksistaan. Naureskelimme vain, kun tiesimme, että meidän ei tarvitsisi pelätä suksenpohjien naarmuuntumista.
Illalla pojat lähtivät vielä "iltamäkeen". Minä jäin nukkumaan kuumettani pois.
Sunnuntaina saimme seikkailullemme täydellisen lopun. Ilma oli niin hieno, kun se vain tunturissa voi olla. Tuuli oli yltynyt ja aurinko paistoi. Sai tosissaan peitellä naamavärkkiään ja varoa paleltumista. Pieni viima ei iloamme häirinnyt. Valtelimme tunturissa vielä hetken, etsien paikkaa, josta laskeutua.
Metsäsukset, jyrkkä alamäki, painava rinkka ja hirmuinen määrä yllytyshuulluutta, siinä soppa jota lähdimme keittämään. Ja keitto maistui! Monet mustelmat ja karjahdukset jäivät mieleen sen päivän laskuista. Yllättävän paljon poikia jaksaa naurattaa yksinkertainen yhtälö: mies + vauhti + puu = mustelmat + kinoksessa ähkimistä. Ai että. Tätä iloa tulee heti ikävä. Kuumeet ja sairaudet unohtuivat allekirjoittaneeltakin, kun lasketeltiin tulemaan sitä rinnettä autoa kohti.
Tuollaisessa tunturivaelluksessa on jotain sellaista viehätystä, mitä ei saa mistään muualta. Pitääkin ruveta saman tien kyselemään, milloin saataisiin porukka taas kasaan ja miehet metsään.